Kamuta Talofa sentado al fondo de la impresionante sala de la Asamblea empezó a sospechar cuando notó los ojos de Ban Ki-moon en su cogote. Kamuta era el representante de Tuvalú, el país más pequeño de los allí representados y era conocido simpáticamente por buena parte de los asistentes, pues Kamuta llevaba desde el año 2000 visitando todos los países del planeta contando la extraña historia de su país, y pidiendo apoyo para secundar la petición de su primer ministro.
Kamuta no era mas que un portavoz simpático, que después de estudiar economía en Estados Unidos y 12 años viajando, había vivido toda su vida como un diplomático afortunado, y ahora sentía la mirada de Ban Ki-moon en su cogote. Como buen indígena descendiente de marineros tenia ese sexto sentido que anuncia las galernas en esos días que el Pacífico sur pasa de verde turquesa a verde esmeralda.
Ban Ki-moon levantó el micrófono. De acuerdo con el encargo que la Asamblea General de las Naciones Unidas me concedió el pasado día 7 y con el fin de dar cumplimiento a su mandato, me complace comunicar a los jefes de estado de los 244 países aquí reunidos que propongo como Secretario General de Naciones Unidas a Kamuta Talofa hasta ahora portavoz del estado de Tuvalú.
Ni Dios pudo creer que todo el poder del mundo pudiera caer en ese lago rodeado de coral que andaba llamando terroristas a los países desarrollados por las consecuencias del cambio climático sobre sus pequeñas islas.
Juan Carlos miró a Chavez, Bush a Sarkozí, Zapatero al techo y Kamuta al suelo. Los cámaras entraron en la gloria y no hubo fotógrafo sin su trofeo.
Ban Ki-moon entró en un respetuoso silencio mientras todas las interrogaciones llegaron a Kamuta que aún sin salir de su asombro se levantó y anduvo tranquilamente hasta el estrado, susurró un interrogante discreto en el oído del ex-Secretario General y estuvo hablando por espacio de treinta minutos en Tuvaluano.
Tahitianos, Maories Hawaianos y Samoanos sonrieron al entender algunas frases, mientras la comunidad internacional miraba interrogante a su alrededor y contagiada por sus propias risas terminó desternillándose en la sesión más divertida que jamás pudieran imaginar las columnas que todavía sostenían el edificio más internacional del planeta. La olla del estrés perdió presión y por unas horas nadie pensó en sus guerras.
Terminado su discurso en Tuvaluano, Kamuta fue elegido por mayoría de dos tercios y citó a todos los presentes a continuar la sesión al día siguiente a las 6 de la mañana, dos horas antes de lo habitual.
Kamuta Talofa desapareció surfeando entre la multitud.
Eran las 11 de la mañana de un día que no iba a llenarse más.
"We live in constant fear of the adverse impacts of climate change. For a coral atoll nation, sea level rise and more severe weather events loom as a growing threat to our entire population. The threat is real and serious, and is of no difference to a slow and insidious form of terrorism against us."
Kamuta no era mas que un portavoz simpático, que después de estudiar economía en Estados Unidos y 12 años viajando, había vivido toda su vida como un diplomático afortunado, y ahora sentía la mirada de Ban Ki-moon en su cogote. Como buen indígena descendiente de marineros tenia ese sexto sentido que anuncia las galernas en esos días que el Pacífico sur pasa de verde turquesa a verde esmeralda.
Ban Ki-moon levantó el micrófono. De acuerdo con el encargo que la Asamblea General de las Naciones Unidas me concedió el pasado día 7 y con el fin de dar cumplimiento a su mandato, me complace comunicar a los jefes de estado de los 244 países aquí reunidos que propongo como Secretario General de Naciones Unidas a Kamuta Talofa hasta ahora portavoz del estado de Tuvalú.
Ni Dios pudo creer que todo el poder del mundo pudiera caer en ese lago rodeado de coral que andaba llamando terroristas a los países desarrollados por las consecuencias del cambio climático sobre sus pequeñas islas.
Juan Carlos miró a Chavez, Bush a Sarkozí, Zapatero al techo y Kamuta al suelo. Los cámaras entraron en la gloria y no hubo fotógrafo sin su trofeo.
Ban Ki-moon entró en un respetuoso silencio mientras todas las interrogaciones llegaron a Kamuta que aún sin salir de su asombro se levantó y anduvo tranquilamente hasta el estrado, susurró un interrogante discreto en el oído del ex-Secretario General y estuvo hablando por espacio de treinta minutos en Tuvaluano.
Tuvalun toinen pitkäsoitto, neljässä kohtauksessa tapahtuva Viimeiset hetket ovat käsillä! on yhtyeen Pimeä saartaa meitä!-debyytin tavoin hitaasti avautuva teemojen, ärsykkeiden ja tunnetilojen vyöry. Viimeiset hetket ovat käsillä! risteyttää punkin hysteeristä energiaa, progressiivisia rakenteita ja vaihtuvia tahtilajeja, sekä 1980-lukulaisen uuden aallon kaikuvaa koleutta vahvoine melodioineen.
Siinä missä debyyttialbumi sitoutui futuristiseen koneromantiikkaan ja 1920-luvun ekspressionistisen elokuvan maailmaan, Viimeiset hetket ovat käsillä! kulkeutuu ajassa eteenpäin kohti nykyhetkeä. Sen keskeiset elementit nousevat The Prisoner-tv-sarjan, David Lynchin Eraserheadin ja BladeRunnerin skitsofreenisesta visuaalisuudesta, sekä Werner Herzog/Klaus Kinski-parivaljakon dramaattisesta maniasta. Yhdellä tasolla levyn voi hahmottaa kuvitteellisena soundtrackinä, jonka neljä osaa tarjoavat neljä eri näkökulmaa tiettyyn aikaan tai paikkaan. Se pyrkii debyyttialbumin tavoin luomaan vaikutelman jaetusta ruudusta tai usean television katsomisesta samanaikaisesti.
Elokuvallisuudesta ja kokeellisista rakenteista huolimatta Viimeiset hetket ovat käsillä! etenee myös yksittäisten biisien ehdoilla. Jokainen levyn yhdeksästä raidasta on laadittu toimimaan omana kokonaisuutenaan. Kyseessä ei siis ole teemalevy, vaan fraktaalikuvioita muistuttava kokonaisuus, joka varioi ja toistaa sisältöään eri tavoin eri tasoilla.
Debyyttilevyyn verrattuna lyriikat ja laulusovitukset ovat nousseet uudelle tasolle. Voimakkaat dynamiikat ja lisääntynyt aggressio hitsaavat laulut ja hyperefektoidun bändin entistä kiinteämmäksi yksiköksi. Lyriikat luovat myös tarpeellisia kontrasteja mahtipontisen orkestraation vastapainoksi. Tummasävyisen ja dystooppisen kuorensa alla tekstit pyrkivät tuomaan tuvalulaiseen epiikkaan camp-estetiikan aistimuksia ja antisankareita intergalaktisten panssarikenraalien sijaan. Daktaaliavaruus-raita toteaa ainoaksi kosmisen ydintuhon kestäväksi elämänmuodoksi siirtolapuutarhat, joissa daktaali-hyönteismyrkyn sekoittama hahmo valmistautuu ratkaisevaan taisteluun hallusinatorisia mutanttiheinäsirkkoja vastaan. Levyn nimiraita tunnelmoi teräksenharmaalla scifi-kaupunkikuvalla, mutta paljastaa myös mitä eläköityneelle supersotilaalle tapahtuu kun kybernetiikka vihdoin pettää.
Levyn äänimaailma on luotu jälleen Tuvalun rosoisuutta ja orgaanisuutta peräänkuuluttavaa ohjesääntöä noudattaen. Debyyttialbumia leimannut metallinen kirskunta saa nyt rinnalleen myös armahtavampia sävyjä. Viimeiset hetket ovat käsillä! nojaa 2000-lukulaisen alataajuuspullistelun sijaan keveyteen ja punkin ketterään hyökkäävyyteen. Eritellyt ja melodisesti vahvat soitinlinjaukset, sekä efektihurjastelu ovat edelleen läsnä. Niiden sommittelu on tehty entistä enemmän live-toteutusta ajatellen.
Siinä missä debyyttialbumi sitoutui futuristiseen koneromantiikkaan ja 1920-luvun ekspressionistisen elokuvan maailmaan, Viimeiset hetket ovat käsillä! kulkeutuu ajassa eteenpäin kohti nykyhetkeä. Sen keskeiset elementit nousevat The Prisoner-tv-sarjan, David Lynchin Eraserheadin ja BladeRunnerin skitsofreenisesta visuaalisuudesta, sekä Werner Herzog/Klaus Kinski-parivaljakon dramaattisesta maniasta. Yhdellä tasolla levyn voi hahmottaa kuvitteellisena soundtrackinä, jonka neljä osaa tarjoavat neljä eri näkökulmaa tiettyyn aikaan tai paikkaan. Se pyrkii debyyttialbumin tavoin luomaan vaikutelman jaetusta ruudusta tai usean television katsomisesta samanaikaisesti.
Elokuvallisuudesta ja kokeellisista rakenteista huolimatta Viimeiset hetket ovat käsillä! etenee myös yksittäisten biisien ehdoilla. Jokainen levyn yhdeksästä raidasta on laadittu toimimaan omana kokonaisuutenaan. Kyseessä ei siis ole teemalevy, vaan fraktaalikuvioita muistuttava kokonaisuus, joka varioi ja toistaa sisältöään eri tavoin eri tasoilla.
Debyyttilevyyn verrattuna lyriikat ja laulusovitukset ovat nousseet uudelle tasolle. Voimakkaat dynamiikat ja lisääntynyt aggressio hitsaavat laulut ja hyperefektoidun bändin entistä kiinteämmäksi yksiköksi. Lyriikat luovat myös tarpeellisia kontrasteja mahtipontisen orkestraation vastapainoksi. Tummasävyisen ja dystooppisen kuorensa alla tekstit pyrkivät tuomaan tuvalulaiseen epiikkaan camp-estetiikan aistimuksia ja antisankareita intergalaktisten panssarikenraalien sijaan. Daktaaliavaruus-raita toteaa ainoaksi kosmisen ydintuhon kestäväksi elämänmuodoksi siirtolapuutarhat, joissa daktaali-hyönteismyrkyn sekoittama hahmo valmistautuu ratkaisevaan taisteluun hallusinatorisia mutanttiheinäsirkkoja vastaan. Levyn nimiraita tunnelmoi teräksenharmaalla scifi-kaupunkikuvalla, mutta paljastaa myös mitä eläköityneelle supersotilaalle tapahtuu kun kybernetiikka vihdoin pettää.
Levyn äänimaailma on luotu jälleen Tuvalun rosoisuutta ja orgaanisuutta peräänkuuluttavaa ohjesääntöä noudattaen. Debyyttialbumia leimannut metallinen kirskunta saa nyt rinnalleen myös armahtavampia sävyjä. Viimeiset hetket ovat käsillä! nojaa 2000-lukulaisen alataajuuspullistelun sijaan keveyteen ja punkin ketterään hyökkäävyyteen. Eritellyt ja melodisesti vahvat soitinlinjaukset, sekä efektihurjastelu ovat edelleen läsnä. Niiden sommittelu on tehty entistä enemmän live-toteutusta ajatellen.
Tahitianos, Maories Hawaianos y Samoanos sonrieron al entender algunas frases, mientras la comunidad internacional miraba interrogante a su alrededor y contagiada por sus propias risas terminó desternillándose en la sesión más divertida que jamás pudieran imaginar las columnas que todavía sostenían el edificio más internacional del planeta. La olla del estrés perdió presión y por unas horas nadie pensó en sus guerras.
Terminado su discurso en Tuvaluano, Kamuta fue elegido por mayoría de dos tercios y citó a todos los presentes a continuar la sesión al día siguiente a las 6 de la mañana, dos horas antes de lo habitual.
Kamuta Talofa desapareció surfeando entre la multitud.
Eran las 11 de la mañana de un día que no iba a llenarse más.
